Joulun alusviikolla kansalaisaloite.fi-palveluun ilmestyi aloite ”Sisäilman altisteet asumisterveysasetukseen”. Pitkin syksyä kokoamani aloite näki vihdoin päivänvalon. Aloitteella vaaditaan parannuksia sisäilmaongelmien tutkimiseen ja terveysriskien arvioimiseen. Sisältö pohjautuu omiin ja vertaisten kokemuksiin, tieteelliseen tutkimukseen ja asiantuntijakommentteihin. Aloitteessa kuvataan myös nykyisin käytössä olevien tutkimusmenetelmien ongelmia. Suurin niistä on se, ettei mittauksilla ja niiden tuloksilla ole välttämättä mitään tekemistä todellisten terveysriskien kanssa. Rakennus voidaan tutkia ja korjata niin, ettei terveyshaitan aiheuttajaa löydetä eikä sitä poisteta.

Samaan aikaan aloitteen kanssa ilmestyi valtioneuvoston kanslian Hyvä kysymys-podcast, jossa sisäilmaongelmista olivat keskustelemassa kansanedustaja Satu Hassi ja työterveyshuollon professori Kari Reijula. Oli hämmentävää kuunnella professorin varsin ristiriitaisia kommentteja. Ensin hän vaatii rakennusten objektiivista tutkimista terveyslähtöisen lähestymistavan sijaan. Myöhemmin hän kuitenkin sanoo, ettei ole aikaa etsiä molekyylejä (= sisäilman kemiallisia altisteita), koska ihmisiä pitää auttaa tässä ja nyt. Ihmiset ovat rikki, kun heidän oireilleen ei löydy selittäjää, mutta sellaisten etsimiseen ei siis ole aikaa. Professori peräänkuuluttaa moniammatillista monipuolista tutkimusta, mutta ei usko vastausten löytyvän kemiasta, mikrobiologiasta, fysiikasta sen enempää kuin psykologiastakaan. Hän haluaa avointa keskustelua siitä, mitä hyvältä sisäilmalta edellytetään, mutta terveysvaaran aiheuttajista ei saa puhua, koska se lisää ihmisten pelkoja. Lisätutkimusta hän haluaisi koetun ja mitatun sisäympäristön erojen salaisuudesta. Kovasti toivoisin tämän tarkoittavan nykyisten sisäilman tutkimusmenetelmien kyseenalaistamista, mutta pelkään hänen tarkoittavan ainoastaan ihmisten oireiden kyseenalaistamista.

Itse ajattelen, että rakennuksen objektiivisessa tutkimuksessa tärkeintä olisi ensimmäisenä poissulkea todellista terveysvaaraa aiheuttavat tekijät. Aion siis käsitellä tässä kirjoituksessa näitä tekijöitä, joten varoitan lukijaa jo tässä vaiheessa mahdollisesta pelkoreaktiosta. Herkkähermoisimmat voivat lopettaa lukemisen tähän ja käydä kiltisti allekirjoittamassa kansalaisaloitteeni. Kiitos ja mukavaa alkanutta vuotta 2020.

Sitten voidaankin jatkaa siitä, mitä terveyshaittaa aiheuttavia kemikaaleja sisäilmassa voi olla. Terveyshaitta on tietysti suhteellinen käsite ja vaatii oman keskustelunsa siitä, mikä luokitellaan terveyshaitaksi. Terveydensuojelulaki määrittelee terveyshaitan näin: terveyshaitalla tarkoitetaan ihmisessä todettavaa sairautta, muuta terveydenhäiriötä tai sellaisen tekijän tai olosuhteen esiintymistä, joka voi vähentää väestön tai yksilön elinympäristön terveellisyyttä.

On siis tulkintakysymys, sallitaanko esimerkiksi se, että sisäilma aiheuttaa jatkuvia silmien ja limakalvojen ärsytysoireita ja päänsärkyä. Luokitellaanko ne terveyshaitaksi, jos ei voida osoittaa niiden johtavan varsinaiseen sairastumiseen? Tällaisia oireita aiheuttavat esimerkiksi VOC-yhdisteet yleisesti. Näitä orgaanisia hiilivetyjä haihtuu mm. rakennusmateriaaleista, huonekaluista ja siivouskemikaaleista. VOC-yhdisteitä on satoja erilaisia, eikä niiden yhteisvaikutuksia tunneta kunnolla. Yhteisvaikutusten epäillään kuitenkin aiheuttavan terveyshaittoja enemmän kuin yksittäiset yhdisteet.

Seuraavaksi on hyvä pohtia sitä, voidaanko terveyshaittana pitää ihmisen hormonitoimintaan ja lisääntymiskykyyn tai kognitiiviseen toimintakykyyn vaikuttavia aineita, jos niiden ei voida yksiselitteisesti osoittaa johtavan diagnosoitavaan sairauteen? Tällaisia hormonihäirikköjä löytyy esimerkiksi ftalaateista, joita käytetään yleisesti muovin pehmentiminä. Ftalaatteja voi sisäilmaan päästä esimerkiksi lattiapinnoitteina käytetyistä muovimatoista.

Entä, miten pitäisi suhtautua immuunipuolustusjärjestelmää heikentäviin mikrobitoksiineihin. Jos ihminen sairastuu toistuvasti virus tai bakteeri-infektioihin heikentyneen vastustuskyvyn vuoksi, voiko toksiinialtistusta sanoa terveyshaitan aiheuttajaksi. Tällaisia kosteusvauriomikrobien tuottamia toksiineja ovat esimerkiksi kereulidi ja valinomysiini. No, viimeistään näiden toksiinien soluja tuhoavat ja sitä kautta sisäelinvaurioita aiheuttavat vaikutukset tulisi olla terveyshaitaksi määriteltyjä. Toisaalta solukuolematkin ovat osa normaalia elimistön toimintaa, joten raja pitää pystyä asettamaan normaalin ja epänormaalin väliin. Suurina pitoisuuksina toksiinien tiedetään olevan jopa tappavia, mutta pienten pitoisuuksien vaikutuksia ei tarkoin tunneta. Sisäilmassa pitoisuudet ovat yleensä pieniä, mutta tällaisia solutason vaurioita aiheuttavien myrkkyjen vaikutukset ovat elimistössä kumuloituvia. Merkityksellistä ei siis ole ainoastaan kerta-annos vaan altistuksen kokonaismäärä, mikä voi vuosia jatkuvassa altistuksessa kasvaa hyvinkin suureksi.

Ihminen hengittää 6-7 litraa ilmaa minuutissa, mikä tekee n. 400 litraa tunnissa. Vuorokaudessa ihminen vetää keuhkoihinsa jo lähes 10 000 litraa ja vuodessa jo 3 600 000 litraa. Vaikka sisäilmassa olisi vain miljoonasosa haitalliseksi arvioidusta toksiinimäärästä, voi se vuosien yhtäjaksoisen altistuksen aikana kumuloitua jo hyvinkin haitalliselle tasolle.

Joillakin mikrobimyrkyillä, kuten satratoksiinilla on hermosoluja tuhoava vaikutus ja siksi ne aiheuttavat hermostollisia oireita ja voivat johtaa vakaviinkin hermosairauksiin. Näiden oireiden ja sairauksien yhteyttä potilaan mahdolliseen toksiinialtistumiseen ei tällä hetkellä Suomessa juuri tutkita. Oireilijat luokitellaan ilman sen syvällisempiä tutkimuksia toiminnallisista häiriöistä kärsiviksi, eli oireet kuitataan jonkinlaisena keskushermoston stressireaktiona. Vaikka toiminnallisten häiriöiden teorian ja sisäilmaoireilun välistä yhteyttä ei ole yhdessäkään tieteellisessä tutkimuksessa osoitettu, yhteiskunnan panostukset menevät altistumisen tutkimisen sijaan toiminnallisista häiriöistä kärsivien hoito- ja kuntoutuspolkujen kehittämiseen.

Oululainen työterveyslääkäri kiinnostui potilaidensa joukkosairastumisesta paikallisella poliisiasemalla. Hän ei kuitenkaan saanut valtiollisia tutkimuslaitoksia, kuten THL ja TTL kiinnostumaan asiasta. Hän ei myöskään yrityksistään huolimatta saanut rahoitusta asian tarkempaan tutkimiseen. Hän päätti ryhtyä tutkimaan asiaa omalla vapaa-ajallaan. Sairastuneiden poliisien työtiloista otetut pölynäytteet osoittautuivat tutkimuksessa merkittävän toksisiksi. Kaikki merkit viittaavat siihen, että työtilojen sisäilman epäpuhtaudet aiheuttivat kymmenien poliisien sairastumisen pysyvästi. Terveysviranomaisten taholla vallitsee silti edelleen täysi hiljaisuus.

Kun useita ihmisiä sairastuu yhdessä paikassa ohimenevään ruokamyrkytykseen, rientää THL selvittämään taudin aiheuttajaa, mutta kun kymmenet ihmiset sairastuvat pysyvästi, ollaan hiljaa. THL:n asiantuntijat puhuvat sisäilmaongelmien yhteydessä mieluummin vain ohimenevistä lievistä oireista ja mukavuushaitasta. Lokakuun lopulla THL tuli julki kyselytutkimuksellaan, jossa se kertoi ihmisten pelkäävän sisäilman terveysriskejä enemmän kuin tutkimukset antavat aihetta. Epäselväksi jää, mitä tutkimuksia THL tässä mahtaa tarkoittaa.

Sisäilmaongelmiin liittyy todellakin pelkoja. Pelkoa ei kuitenkaan aiheuta se, että mahdollisista altisteista puhutaan ja niitä tutkitaan, vaan se, että niistä puhuminen ja tutkiminen yritetään kieltää. Jos viranomaisnäkemyksiä pelkistä mukavuushaitoista ja ohimenevistä oireista pitää kyseenalaistamatta uskoa, vaikka näkee ja kokee maailman ympärillään aivan erilaisena, alkaa pelko hiipiä mieleen. Kun huomaa, että nämä sairastumiset yritetään vain lakaista maton alle, pelko lisääntyy. Ikään kuin koko sisäilmasta sairastuneiden ryhmää ei virallisesti olisi lainkaan olemassa. Suurin pelko liittyy juuri siihen maton alle lakaistuksi tulemiseen. Siihen, että sairastunut jätetään yksin muiden potkittavaksi ja pilkattavaksi. Sairauksien kanssa voi oppia elämään, mutta yhteiskunnan hylkäämänä se on entistä vaikeampaa.

Yhä useampi ihminen kohtaa sisäilmaongelmien aiheuttamat haitat ja menettää luottamuksensa yhteiskuntaan terveydensuojelun toteuttajana. Luottamus voidaan palauttaa vain avoimella ja asianmukaisella tutkimuksella, joka koskee sekä oleskelutiloja että ihmisiä. Vastuu rakennusten tutkimisesta on sen omistajalla. Tällä hetkellä mikään ei velvoita omistajaa tutkimaan sisäilman sisältämiä altisteita. Ilman näiden tutkimista on vaikea tehdä johtopäätöksiä tilojen todellisista terveyshaitoista. Ilman altisteiden tutkimista emme myöskään saa tarvittavaa tietoa niiden pitkäaikaisvaikutuksista. Meidän kansalaisten on vaadittava sisäilman altisteiden asianmukaista tutkimista lainsäädäntöön, sillä mikään muu taho ei sitä puolestamme tee. Ne tahot, jotka hyötyvät siitä, että mitään ei tutkita kunnolla, ovat oman edunvalvontansa jo hoitaneet.